Painavaa asiaa painotetusta opetuksesta

Eilen ja tänään Helsingin sanomat on uutisoinut painotetun opetuksen epäkohdista. Sen sijaan, että sen pariin päätyisivät ne, joita sisältö kiinnostaa, luokkia kansoittava ”parempaa” ympäristöä lapsilleen metsästävien perheiden jälkikasvu. Koulutusjärjestelmä väittää olevansa tasa-arvoinen, mutta todellisuus jättää toivomisen varaa. Painotettu opetus toimii kermankuorintana, joka hyödyttää lähinnä hyväosaisia perheitä ja jättää muut oman onnensa nojaan. Nykyinen malli on eriarvoistava ja jakaa lapset jo alakoulusta lähtien voittajiin ja häviäjiin.

Painotettujen luokkien valintakokeet eivät mittaa pyrkijän intohimoa oppiainetta kohtaan, vaan ensisijaisesti vanhempien kykyä navigoida monimutkaisessa järjestelmässä. Se, kuka osaa ilmoittaa lapsensa kokeisiin ja tukea tätä niissä menestymisessä, määrittää pitkälti, kuka pääsee näihin paremmiksi koettuihin luokkiin. Tämä on luokkayhteiskunnan uusintamista, ei tasa-arvoista koulutuspolitiikkaa.

Samaan aikaan tavalliset yleisluokat kärsivät, kun niiltä viedään oppilaita painotetuille linjoille. Jäljelle jäävät ne, joiden vanhemmat eivät joko osaa, jaksa tai ehdi käyttää aikaa pääsykokeisiin valmistautumiseen. Näin tavallisista luokista tulee yhä levottomampia, ja samalla syntyy narratiivi, jossa painotetut luokat ovat synonyymi työrauhalle ja laadukkaalle opetukselle. Mutta miksi työrauha ja kunnollinen opetus eivät voisi olla koko koululaitoksen perusta, vaan vain harvojen etuoikeus?

Minulla on itselläni tausta musiikkiluokalta, ja muistelen kokemusta lämmöllä. Musiikkiluokan opetuksessa oli paljon hyvää, ja se antoi minulle paljon. Mutta näiden tutkimusten ja yhteiskunnallisen keskustelun valossa on välttämätöntä tarkastella asiaa laajemmin kuin vain oman kokemuksen kautta. Musiikkipainotteisuus ei häviä tai kuole siitä, että kaikki oppilaat olisivat samassa luokassa muilla tunneilla. Päinvastoin, se voisi integroida musiikin ja muut painotukset osaksi koko koulun toimintaa ilman, että järjestelmä eriarvoistaa oppilaita.

Olisiko aika päivittää ajatusmalli siis vastaamaan yhteiskunnan muutosta takaamalla kaikille oppilaille yhtä laadukas perusopetus riippumatta siitä, mitä heidän vanhempansa tietävät tai mihin heillä on varaa. Resursseja on suunnattava kouluihin siten, että opettajilla on mahdollisuus antaa jokaiselle lapselle tarvittavaa tukea ilman, että parempiosaisten perheiden lapset pakenevat omiin karsinoihinsa.

On lopetettava julkisen koulutusjärjestelmän muuntaminen markkinamallin mukaiseksi kilpailuksi. Koulutus ei saa olla statussymboli tai kauppatavara, vaan sen on palveltava kaikkia tasavertaisesti. Meillä ei ole varaa siihen, että julkisin varoin ylläpidetty koulujärjestelmä toimii vain etuoikeutettujen hyväksi.

Taide kuuluu kaikille – mutta pääsevätkö kaikki mukaan?

Helsingissä taiteen perusopetus tarjoaa lapsille ja nuorille mahdollisuuden kehittää itseään, löytää luovuutensa ja kasvaa osaksi yhteisöä. Kuitenkin tällä hetkellä vain harvoilla on siihen aito mahdollisuus. Opetus on kallista, ja uusia valtionosuustunteja ei ole myönnetty pääkaupunkiin vuosikymmeniin, vaikka väkiluku on kasvanut merkittävästi. Tämä johtaa siihen, että perhetausta määrittelee entistä enemmän, kuka voi harrastaa musiikkia, tanssia, kuvataidetta tai muita taiteenlajeja – ja kuka jää ulkopuolelle.

Kun julkinen rahoitus ei kasva tarpeen mukana, oppilaitokset joutuvat kattamaan kustannuksia korkeammilla asiakasmaksuilla. Se tarkoittaa, että monessa perheessä joudutaan valitsemaan, riittävätkö rahat lapsen taideharrastukseen vai johonkin muuhun. Onko oikein, että Helsingissä lapsen mahdollisuus taideharrastukseen riippuu lompakon paksuudesta?

Taiteen perusopetus on ensisijaisesti hyvinvointia ja tasa-arvoa vahvistavana peruspalvelu, ei luksusta. Meidän on vahvistettava julkista rahoitusta nimenomaan sinne, missä tarve on suurin – ja Helsingissä tarve on kiistaton.

Taiteen perusopetus ei ole vain harrastus. Se on investointi lasten ja nuorten hyvinvointiin, itsetuntoon ja tulevaisuuden taitoihin. Se kehittää luovaa ajattelua, yhteistyötaitoja ja antaa valmiuksia, jotka ovat tärkeitä kaikilla aloilla. Meidän on varmistettava, että jokaisella lapsella on mahdollisuus saada osansa tästä – riippumatta perheen varallisuudesta.

Ratkaisut ovat olemassa: julkisen rahoituksen kasvattaminen ja kohtuuhintaisten oppilaspaikkojen turvaaminen. Taiteen perusopetuksen pitää olla jokaisen helsinkiläislapsen oikeus, ei vain etuoikeutettujen etu.

On aika tehdä tasa-arvoisempia päätöksiä. Taide kuuluu kaikille.

Helsinki ja loputon puunkaatobuumi – onko jokainen metsä vaarassa?

Helsinki on kaunis kaupunki. Merellinen, vehreä, luonnonläheinen – tai ainakin oli. Viime vuosina tuntuu siltä, että kaupungin johdossa on päätetty, niemeen, nokkaan ja saarelmaan pitää rakentaa. Metsät eivät ole enää hengähdyspaikkoja, vaan tulevia tontteja. Ja jos et usko, käyppä vilkaisemassa Herttoniemeä, Keskuspuistoa tai Malmin seutuja – raivauskoneet jylläävät, eikä männynkäpyäkään jää muistoksi.

Helsinki on viime vuosina panostanut kasvuun ja tiivistämiseen, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Mutta onko mitään rajaa? Kaupunkibulevardit, uusien asuntoalueiden vyöry ja raiteiden ympärille pakkoniputettavat korttelit ovat kaikki hienoja suunnitelmissa, mutta valitettavasti niitä varten vedetään sileäksi kaikki lähiluonto, joka sattuu jäämään tiellemme. Metsät saavat väistyä, koska ne eivät kuulemma ole ”kaupunkirakenteen kannalta tehokkaita”. Ikään kuin tehokkuus mitattaisiin pelkästään neliömetreissä ja rakennusoikeudessa, eikä siinä, että ihmiset tarvitsevat ympärilleen muutakin kuin betonia ja asvalttia.

Entäs kaupunkiluonto, joka kuulemma huomioidaan? Sehän on ihan kunnossa – kunhan olet tyytyväinen siihen, että alkuperäinen metsä korvataan postimerkin kokoisella nurmikaistaleella ja muutamalla istutetulla puulla. Siinä on sitten sitä vihreyttä! Samalla unohtuu se, että luonnontilaiset metsät ovat aivan eri asia kuin rakennetut puistot. Metsät tarjoavat suojan linnuille, hyönteisille ja muille eläimille – ja hei, myös meille ihmisille, jotka haluavat hengittää välillä jotain muutakin kuin pakokaasua ja työmaan pölyä.

Ironista on, että Helsinki kuitenkin brändää itsensä kestävän kehityksen ja ilmastotavoitteiden edelläkävijänä. Ilmastotekoja pitäisi tehdä, mutta niidenkö kuuluu tarkoittaa, että kaadetaan hiilinieluina toimivat metsät ja rakennetaan niiden tilalle betonikortteleita? Jotenkin logiikka ei oikein kohtaa.

Tottakai kaupunki kasvaa ja tarvitsemme asuntoja, mutta voisiko kaavoittaminen joskus olla muutakin kuin luonnon uhraamista? Onko todella niin, että jokainen pusikko on mahdollinen rakennusmaa? Voisiko edes joitain lähimetsiä säästää niin, ettei kaupunkiluonto tarkoita vain ruukkukasveja auringon kärventämällä aukiolla?

Helsinki, nyt olisi aika vähän hellittää raivauskoneen kaasujalkaa ja miettiä, miltä tämä kaupunki näyttää ja tuntuu vielä 50 vuoden päästä. Ehkä joskus voi rakentaa niin, että myös luonto jää eloon?